William Shakespearen näytelmien sovittaminen valkokankaalle on ollut tietyille ohjaajille liki elämäntyö. Briteistä Kenneth Branagh on ollut heistä ylivoimaisesti ahkerin, mutta yhtä legendaariseen loihtimiseen intoutui Laurence Olivier toisen maailmansodan ratkaisuhetkiltä 1950-luvun puoliväliin. Festivaalin lauantai-illan päättävänä eepoksena nähdään upea mustavalko-Hamlet (1948), joka voitti Oscarit niin parhaasta elokuvasta, miespääosasta kuin parhaasta lavastuksesta ja puvustuksestakin.
Tanskan kruununprinssi on synkkyyteen ja melankoliaan vajonnut herkkä sielu, joka on puun ja kuoren välissä sen suhteen, miten toimia murhatun isänsä haamun tekemän järkyttävän paljastuksen pohjalta. Olivierin versio on ainoa, joka alkaa ohjaajan tulkinnalla näytelmästä: ”This is the tragedy of a man who could not make up his mind.” Suhtautuuko Hamlet kostoon pohjimmiltaan velvollisuutena, joka hänen pitää täyttää, vai jonakin mikä sotii jyrkästi hänen luontoaan ja omaatuntoaan vastaan? Ehkä se on kumpaakin.
Visuaalisesti tulkinta on tunnetuimmista valkokangas-Hamleteista teatterimaisin ja toisaalta erittäin kiinnostavia tehokeinoja hyödyntävä. Hyvä esimerkki on kuvan hetkittäinen sumeneminen kuninkaan haamun askelten kuuluessa. Syvätarkka mustavalkokuvaus ja valon ja varjojen tehokas käyttö tuo tarinaan film noirin kaikuja – murhatematiikasta nyt puhumattakaan. Mikä sen osuvampaa, sillä onhan Hamletin hahmossa surun, petoksien ja särkyneen maailmankuvan aiheuttamaa kovaksikeitettyä kyynisyyttä.
Kamera kiertää linnan käytävillä huomattavan pitkään ilman, että sen reitille sattuu ainuttakaan ihmistä. Nämä jaksot on helppo mieltää harhailuksi Hamletin mielen sokkeloissa, ja Helsingörin linna alkaakin nopeasti tuntua vankilalta. ”Jotain mätää Tanskanmaalla”…
Kuvien virrasta löytyy niin ikään viittaus maalaustaiteeseen. Siinä missä Shakespeare ainoastaan kuvailee Ofelian hukkumisen Gertrudin suulla, Olivier myös visualisoi traagisen kohtalon. Hän on käyttänyt esikuvana prerafaeliitti John Everett Millais’n maalausta Ophelia (1852), jossa tämä laulaa veden varassa hetkeä ennen vajoamistaan pinnan alle.
Lopuksi erikoinen freudilainen fakta: Hamletin äitiä Gertrudia näyttelevä Eileen Herlie oli lähes 11 vuotta Olivieria nuorempi, ja tämän eittämättä tahallisen roolituksen vaikututusta voi miettiä katsoessaan. Jean Simmons puolestaan oli vasta 18-vuotias Ofeliaksi hienovaraisesti eläytyessään. Olivier tiesi mitä teki, ja brittiläisten luonnenäyttelijöiden parhaimmisto kiitti luottamuksesta. Lopputulos: Hamlet, joka onnistuu olemaan sekä tekoaikansa näköinen että ajaton. /Taneli Hiltunen
Hitusen hämyä -festivaali: Laurence Olivier, Hamlet (Britannia 1948) la 24.10. klo 17.00 Hämeenlinnan Palokunnantalo (Palokunnankatu 18). 2 h 33 min. K7. Suom. tekstitys. Blu-ray. Liput (11 €, opiskelijat 7 €) Kino Tavastin verkkokaupasta tai ovelta kortilla/käteisellä puoli tuntia ennen näytöstä.
Artikkelikuvassa Hamlet (Laurence Olivier) lähestyy isänsä haamua pelonsekaisella kunnioituksella. Kuva: Park Circus
