Marie Antoinette – yksinäisyyden kuningatar

Sofia Coppolan Marie Antoinette (USA/Ranska/Japani 2006) rikkoo monia rajoja. Yksi niistä on historiankirjoitus.

Historia on vaikea aihe ja erityisen vaikeaa on tehdä tuoretta elokuvaa todella eläneistä henkilöhahmoista. Historiankirjoitus on harvinaisen miesvaltaista aluetta ja elokuva puolestaan taiteenlajeista miesvaltaisin, vähintäänkin kuvataiteista puhuttaessa. Kun näkökulmaa halutaan muuttaa, joudutaan ottamaan etäisyyttä moniin konventioihin.

Sofia Coppola ottaa tämän etäisyyden ja tekee sen ilmeisen tietoisesti, hilpeästi ja suurella taidolla.

Marie Antoinetten elämää tulkittaessa kiusaus soveltaa jonkinlaista ”julmuuden teatteria” on ilmeinen. Kuningatar joka tuhlasi, juhli, kehotti kansaa syömään kakkua ja kuoli giljotiinilla? Niinhän meille on kerrottu ja ehkä hän ansaitsi kuolemansa – katsotaan ja ehkä salaisesti nautitaan…? Perinteisen miesohjaajan (pahoitteluni että käytän tyylikeinona tätä kärjistystä) näkökulma voisi olla poimia elokuvan kohokohdaksi kuoleman giljotiinin terän alla. Kuolemanrangaistus petomaisten joukkojen viihteenä. Kuolema ja sitä edeltävä oikeudenkäyntifarssi voisi tällä logiikalla olla elokuvan ainoa aihe, vastaavalla tavoin kuin Dreyerin Jeanne d’Arcin kärsimyksessä.

Mutta Sofia Coppola väistää tietoisesti ”julmuuden teatterin”. Kyllä, hän tietää ja me tiedämme, että Marie Antoinette kuoli giljotiinissa. Coppola kuitenkin keskittyy Marie Antoinetten elämään. Rakkaussuhteisiinko, tehden kuningattaresta historiallisen seksiobjektin kuninkaan ja rakastajan välillä? Ei, hän keskittyy kuningattaren elämään subjektina, hänen kasvuunsa teinivuosista naiseuteen, Versailles’n surrealistiseen arkeen ja kapinaan siinä missä voi. Miehet ovat vain osa elämää. Näkökulma on hyvin herkkä ja intiimi, se on Marien psyykessä ja miljöössä jonka kanssa hänen on elettävä.

On merkillepantavaa, että Coppola jälleen kykenee luomaan intensiivisen ja kuva kuvalta kiinnostavan tarinan ilman varsinaista juonta, aivan kuten Lost in Translation -elokuvassa. Ja jälleen hänelle keskiössä on naisen yksinäisyys. Hän osaa tehdä siitä visuaalista runoutta. Pääsy Versailles’hin (ensimmäisenä ohjaajana kautta aikojen) antoi Sofia Coppolalle mahdollisuuden kuvata nuoren naisen psyyken ja paikan välisiä vastaavuuksia ja jännitteitä tyylillä johon harva ohjaaja kykenee. Coppola saa myös Kirsten Dunstin näyttelemään nautittavan hienoin sävyin ja sydämellä dauphinea josta tuli kuningatar.

Yksinäisyyden kulissit ovat pompöösit. Häpeämättömästi ja huumorilla kuvataan ylellisiä vaatteita, kenkiä (joista osa näyttää epäilyttävästi Manolo Blahnikilta), muoteja, hurjia kampauksia, mielikuvituksellisia ruokia ja outoja, jäykkyydessään koomisia hovitapoja. Mukana on surumieltä, sillä Versailles’n absurdin etiketin keskellä nuori nainen on – varsinkin elokuvan alkupuolella – Ranskan yksinäisin teini. Turhautumisensa hän purkaa tuhlaukseen ja bilettämiseen.

Nuori dauphin josta pian tulee nuori kuningas Louis XIV (roolissaan mainio Jason Schwartzman) on estynyt ja ahmatti, mutta ei liian naurettava – hänet kuvataan myös ymmärryksellä nostamalla esiin hänen rakas lukkoharrastuksensa ja kiintymyksensä kuningattareen. Kahden tahtomattaan yhteen saatetun nuoren välille syntyy herkästi tavoitettu platoninen ystävyys. Marie kaipaa kuitenkin intohimoista rakkautta. Kuvaan astuu hurmurikreivi Axel von Fersen (Jamie Dornan) – yksi lisäsyy siihen, että Marie Antoinette on teinityttöjen kulttielokuva.

Ylipäänsä Petit Trianonin jakso, jossa kuningatar elää erossa hovietiketistä nuorten seurueessa ja rakastajansa kanssa, on elokuvan hienoimpia. Hän lojuu niityllä, lukee Rousseau’ta ja kävelee metsässä – nämä ovat hetkiä jolloin hän on aidosti onnellinen. Matka Versailles’n muotopuutarhoista ja loisteliaista saleista kukkivalle niitylle on pitkä ja näemme, että Marie jäisi tänne jos voisi.

. . .

Sofie Coppolan Marie Antoinette on tietoisen anakronistinen ja epähistoriallinen elokuva, juuri koska näkökulma on nuoren naisen psyykessä, ei opetuksellisessa tai kertovassa aineistossa – toisin kuin moni kriitikko on elokuvan arviossaan latistanut. Yllättävällä musiikilla on nähdäkseni kaksi tehtävää: kuvata teineyden ajattomuutta ja naarmuttaa ns. neljättä seinää, eli näkymätöntä lasia katsojan ja elokuvan välissä yhdistämällä moderni viihdemusiikki 1700-luvun lopun Ranskaan. Tämä ei ole historiankirjoitusta, vaan runollisia kuvaesseitä ikuisesta nykyhetkestä johon menneisyys heijastuu mielemme kautta. Kaikki me olemme näyttämöllä tekemässä outoja rituaalejamme.

Lopputuloksena on monella tavoin omaperäinen, kiehtova visuaalinen juhla, jonka osanottajia odottaa kaaos ja romahdus aivan porttien takana.  /Anneli Jussila

Sunnuntaina 27.10. klo 13.40–15.45 Hämeen keskiaikaisen linnan Kirkkosalissa (3. kerros) Marie Antoinette (Sofia Coppola, USA/Ranska/Japani 2006), 123 min, S, suom. tekstitys. Liput (10 €) Kino Tavast ry:n verkkokaupasta tai su 27.10. käteisellä linnan 1. kerroksesta klo 12.40–13.40.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s