Ran – kaunis ja armoton elokuva kaaoksesta

Elokuvahistoriaan mahtuu lukemattomia kuvauksia perheistä, vallasta ja sen väärinkäytöstä, mutta harva on yhtä syvälle tajuntaan porautuva kuin Ran (Japani/Ranska 1985), jonka ohjaaja Akira Kurosawa käsikirjoitti Hideo Ogunin ja Masato Iden kanssa. Jatkuvien sisällissotien Sengoku-kauteen – tarkemmin 1500-luvun jälkipuoliskolle – sijoittuva syvämietteinen moraliteetti kertoo ikääntyvästä daimiosta, kuvitteellisesta Hidetora Ichimonjista (Tatsuya Nakadai), joka ilmoittaa yllättäen metsästysretken päätteeksi haluavansa luopua vallasta ja jakaa maansa kolmelle pojalleen Tarolle (Akira Terao), Jirolle (Jinpachi Nezu) ja Saburolle (Daisuke Ryû). Pojista vanhimmasta, Tarosta, tulee Ichimonji-klaanin johtaja, ja hän saa tavoitellun Ensimmäisen linnan, kun taas Jiron ja Saburon on määrä tukea vanhempaa veljeään Toisen ja Kolmannen linnan herroina. Hidetora itse haluaa kuitenkin pitää suurlordin arvonimen. Seuraa väistämätön kaaos.

Ranin tarina muistuttaa läheisesti William Shakespearen näytelmää Kuningas Lear, jonka tämä kirjoitti vuosien 1603 ja 1606 välillä. Kummassakin uupunut hallitsija luovuttaa valtansa lapsilleen, joista kaksi kääntyy häntä vastaan, ja kolmannen – uskollisen – hän karkottaa mailtaan. Tarinoiden ilmeisin ero on, että Learilla on kolme tytärtä, Goneril, Regan ja Cordelia, siinä missä Hidetoralla on kolme poikaa. Hidetoran kateelliset pojat ovat myös häikäilemättömämpiä toimissaan kuin Learin tyttäret. Sen sijaan kumpikin hallitsija on perin ylpeää sorttia, mikä johtaa vastakkaisia mielipeitä esittävien karkottamiseen. Learissa tämän joutuvat kokemaan Cordelia ja Kentin jaarli, Ranissa taas Saburo ja Tango (Masayuki Yui).

Vaikka Shakespeare-tarinan sovittaminen samurai-Japaniin oli Kurosawalle tuttua jo Macbeth-mukaelmasta Seittien linna (1957), niin haastatteluissa kertomansa perusteella ratkaisu ei Ranin kohdalla syntynyt yhtä suoraviivaisesti. Kurosawa nimittäin alkoi 1970-luvun puolivälissä kehitellä tarinaa Sengoku-kaudella eläneen sotalordin Môri Motonarin vaiheiden inspiroimana. ”Aloin tehdä elokuvaa […] Motonarista, jonka kolmea poikaa Japanissa ihaillaan isää kohtaan osoitetun kunnioituksen perikuvina. […] Pohdin, millainen heidän tarinansa olisikaan, jos kaikki eivät olisi olleet niin hyviä?”

Vasta kun Kurosawa oli omien sanojensa mukaan jo hyvän matkaa tekemässä käsikirjoitusta tältä pohjalta, yhtäläisyydet Kuningas Leariin valkenivat hänelle. Silti hän piti kiinni asetelmasta, jossa perillisinä oli kolme poikaa, sillä keskiaikaisessa Japanissa valtakunnan jakaminen tyttärien kesken olisi ollut mahdotonta. On esitetty, että Motonarin pojilleen esittämä vertaus kolmesta nuolesta – yhden katkaiseminen on helppoa, kolme yhdessä taas ei – olisi innoittanut Kurosawan elokuvan vastaavaa kohtausta.

Siinä missä Kuningas Lear ja sen elokuvatulkinnat luottavat Shakespearen dramaattisen ja poeettisen dialogin voimaan, Kurosawa jätti varsinkin joukkokohtauksissa puheen osuuden minimiin ja keskittyi kuvastamaan hahmojen sielunmaisemia visuaalisin keinoin – Tôru Takemitsun vaikuttavaa musiikkia unohtamatta. Voikin hyvällä syyllä sanoa, että Ran on oma mestariteoksensa, joka käsittelee samanlaista tematiikkaa kuin Shakespearen näytelmä mutta tekee sen vielä jäykemmän, ritualisoidun yhteiskunnan kontekstissa. Yhtä kaikki lopputulos on pysäyttävä, koskettava – ja tyylikkäällä tavalla asianmukaisen synkkä. Kun ihmisen ja eläimen välinen keinotekoinenkin raja alkaa hämärtyä, kaikki joutuvat kärsimään ja alkaa luisuminen katastrofaaliseen pimeyteen, jossa ihanteet jauhautuvat tomuksi, samuraikunniasta tulee kuollut kirjain ja ”hulluus” muuttuu viisaudeksi.

Edellä sanotusta huolimatta Ran on värimaailmaltaan, kuvausratkaisuiltaan ja puvustukseltaan ehdottomasti yksi kaikkien aikojen kauneimmista elokuvista. Se ei estetisoi väkivaltaa eikä mässäile sillä, vaan taistelukohtauksissaankin se säilyttää visuaalisen kiehtovuutensa – esimerkkinä kohtaus, jossa Hidetora istuu linnan lattialla hievahtamatta, ei-mihinkään tuijottavin silmin, täysin poissaolevana joka suunnasta ammuttujen palavien nuolten viuhuessa hänen ympärillään.

Lähes kolmituntinen eepos kuluukin kuin siivillä paitsi Kurosawan totutun mestarillisen kohtausten rytmittämisen, myös yhtä hallitun intensiivisen näyttelijätyöskentelyn ansiosta. Etenkin Hidetoraa näyttelevä Tatsuya Nakadai, tuo moraalin ja moraalittomuuden kaikkien sävyjen erikoismies, teki elämänsä roolin, vaikka sellaisia hänelle oli ehtinyt kertyä jo 1950- ja 1960-luvun mittaan useita.

Kurosawalle oli päivänselvää, miten hyödyntää koko superlahjakkaan tiiminsä voimavaroja optimaalisesti. Ranista tuli samanaikaisesti loistelias ja rehellinen kuvaus ihmisyydestä sekä kauheimmillaan että kauneimmillaan. Ei ihme, että sen katsomista on verrattu jopa uskonnolliseen kokemukseen.  /Taneli Hiltunen

Lauantaina 26.10. klo 16.35–19.20 Hämeen keskiaikaisen linnan Kirkkosalissa (3. kerros) Ran (Akira Kurosawa, Japani/Ranska 1985) 162 min, K16, suom. tekstitys. Ennen elokuvaa kuullaan klo 16.15 FM Taneli Hiltusen luento ”Akira Kurosawa samuraikulttuurin kuvaajana”. Liput luennolle (5 €) ja elokuvanäytökseen (10 €) Kino Tavast ry:n verkkokaupasta tai la 26.10. käteisellä linnan 1. kerroksesta klo 15.35–16.15 (luento ja elokuva) ja 15.35–16.35 (elokuva).

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s