Jeanne d’Arcin kärsimys – kun kasvot kertovat kaiken

”Emme me vuorosanoja tarvinneet, olihan meillä kasvot”, muistelee Norma Desmond vanhoja hyviä aikoja Hollywood-klassikossa Auringonlaskun katu (1950). Norman ikimuistoinen repliikki summaa täydellisesti jotain perin olennaista mykkäelokuvan estetiikasta, ja totta vieköön, kaiken olennaisen tanskalaisen Carl Th. Dreyerin (1889–1968) elokuvasta Jeanne d’Arcin kärsimys (La passion de Jeanne d’Arc, Ranska 1928). Tiukkaan rajatut lähikuvat toistensa jälkeen vievät katsojan suoraan Jeannen ihon alle. Suoraan piinatun nuoren naisen sielun syvyyksiin. Ihan heti ei muistu mieleen toista elokuvaa, jossa inhimillisten tunteiden koko skaalaa hurmoksesta syvään sisäiseen tuskaan olisi käsitelty yhtä intensiivisesti – ja intiimisti – kuin Jeanne d’Arcin kärsimyksessä.

Jeanne d’Arcin tuotanto alkoi vuonna 1926, kun historiallisten elokuvien tuottamiseen erikoistunut ranskalainen Société générale de Films tarjosi Dreyerille ohjaustyötä. Hänelle annettiin kolme vaihtoehtoa: 1700-luvulla elänyt Marie Antoinette, 1500-luvulla elänyt Katariina de’ Medici ja 1400-luvulla elänyt Jeanne d’Arc. Vaikka kaikki tarjotut aiheet sijoittuivat kaukaiseen historiaan, Dreyer teki valintansa enemmän tai vähemmän ajan hermolla. Katolinen kirkko nimittäin oli kanonisoinut historiallisen Jeanne d’Arcin pyhimykseksi vuonna 1920, ja samassa yhteydessä hänen oikeudenkäyntiinsä liittyvät asiakirjat oli julkaistu uudelleen ja niistä käytiin edelleenkin keskustelua vaikka terävin kärki olikin jo taittunut. Dreyer kuitenkin kieltäytyi kuvaamasta elokuvaa hänelle tarjotun käsikirjoituksen mukaan. Sen sijaan hän teki oikeudenkäyntipöytäkirjojen pohjalta omansa. Kunnon dramaturgin lailla hän hylkäsi ajatuksen historiallisen oikeudenkäynnin pikkutarkasta rekonstruoinnista ja tiivisti kuukausia kestäneet kuulustelut yhteen päivään jotta voisi keskittyä omasta mielestään olennaiseen: inhimillisten tunteiden kuvaamiseen. Hän myös kaavaili hyödyntävänsä uusinta tekniikkaa ja tekevänsä äänielokuvan, mutta siihen tuotantoyhtiön resurssit eivät riittäneet. Niinpä ääniraita jätettiin kokonaan tekemättä eikä elokuvaa varten sävelletty alunperin minuuttiakaan musiikkia.

Visuaalisesti Dreyerin tulkinta Jeanne d’Arcin oikeudenkäynnistä oli omana aikanaan innovatiivinen ja ainutlaatuinen, ja onhan se sitä edelleenkin. Mykkäelokuvadraamaksi se on leikkaukseltaan poikkeuksellisen nopeatempoinen, ja minimalistiselta lavastukseltaan suorastaan ekspressionistinen. Päähenkilön poseeraukset puolestaan viittaavat suoraan perinteiseen kirkkotaiteeseen. Minimalismi on tämän elokuvan yhteydessä tosin suhteellista, sillä Dreyerin lavastus on legendaarinen. Hän rakennutti kuvauksia varten koko Rouenin linnan ympäristöineen kaikkineen, mutta lähikuviin perustuvaa visiotaan kunnioittaen jätti näyttämättä valtaosaa rakennuttamastaan miljööstä. Lopun montaasijakso, jossa sotilaat murskaavat talonpoikien kansannousun, on väkivallan kuvauksena edelleenkin äärimmäisen vaikuttava, ja samalla pääsemme näkemään vilaukselta myös massiivisen lavastuksen melkein koko komeudessaan.

Dreyerin ura elokuvaohjaajana on dokumentoitu tarkkaan ja hänet on kanonisoitu suurten mestarien joukkoon, niin kuin Jeanne d’Arc pyhimysten joukkoon konsanaan. Ei tarvitse kuin googlata Carl Th. Dreyer, ja löytyy sivukaupalla suurmieshistoriaa. Paljon vähemmälle huomiolle on sen sijaan jäänyt Jeannen roolin tehnyt Renée Falconetti (1892–1946). Siitäkin huolimatta, että hänen suorituksensa kameran edessä on elokuvan kannalta vähintäänkin yhtä tärkeä kuin Dreyerin työ kameran toisella puolen. Ehkä Falconetti on jäänyt paitsioon siksi, että hänestä yksinkertaisesti tiedetään kovin vähän, ehkä siksi, että hänen elokuvauransa alkoi ja päättyi Jeanne d’Arciin. Tarkkaan ottaen Jeanne d’Arc oli kuitenkin Falconettin kolmas elokuva, kaksi edellistä olivat tiettävästi lyhytelokuvia, jotka tosin tunnetaan vieläkin huonommin kuin Falconetti itse.

Dreyer löysi Falconettin teatterin lavalta, ja jotain hän tämän 35-vuotiaan naisen kasvoissa näki, koska valitsi hänet 19-vuotiaan Jeannen rooliin. Ehkä se oli komediennen pirteä nuorekkuus joka yhtyi iän tuomaan elämänkokemukseen, ehkä jotain muuta, mutta parempaa valintaa ei ainakaan jälkiviisaasti ajatellen olisi voinut tehdä. Ilman Renée Falconettia ei olisi Jeanne d’Arcia.

Jos Jeanne d’Arcin lavastus onkin legendaarinen, sitä ovat myös tarinat Falconettin kohtelusta kuvauspaikalla: valvottamista, loputtomia uusintaottoja tuskallisissa poseerauksissa, fyysisen ja henkisen kivun tuottamista… Kuuluisimpana kaikista hiusten leikkaaminen vasten näyttelijän tahtoa ja koko operaation kuvaaminen. Dreyer tuskin ihan syyttä tuli leimatuksi ”sadistiseksi tanskalaiseksi”, vaikka totuuden nimissä täytyy myös sanoa, että täsmälleen vastakkaisiakin tarinoita liikkui. Niissä vakuutettiin, että kaikki mitä kuvauksissa tapahtui, tapahtui Falconettin suostumuksella. Kuka siis tietää? Olivatko kauhutarinat vain sensaationhakuista ylitulkintaa, vai oliko Falconettin suostumus kidutuskammiossa hankittu samoin kuin elokuvan Jeannen tunnustus tuomioistuimensa edessä? Kiintoisaa tästä kulmasta katsoen on se, että sama moraalinen peruskysymys nousee pintaan sekä elokuvan tarinassa että tekotavassa: onko mikä tahansa sallittua kun pyritään korkeimpaan hyvään – oli kyse sitten ideologiasta tai estetiikasta? Olenko valmis mihin tahansa? Onko kärsimys väistämättä korkeimman hyvän kääntöpuoli?

Moraalinen piina Jeannen kasvoissa on totta. Hän pelkää fyysistä kipua, totta kai, mutta todellinen kamppailu on moraalinen. Teenkö oikein vai väärän? Eikä Jeanne jää tässä suhteessa yksin. Aivan samoin on muiden roolihahmojen laita. Kaikki ovat oman ideologiansa vankeja: Jeannella on näkynsä, tuomareilla teologiansa, sotilailla käskynsä – ja talonpojille Jeanne. Kaikki toimivat tavoillaan ja ajavat omaa agendaansa, mutta joutuvat oitis käymään saman kamppailun, jos pysähtyvät hetkeksikään pohtimaan vaikuttimiaan. Kaikki eivät tietenkään pysähdy, ja sekin näkyy heidän kasvoistaan. Lähikuvassa.

Joku sanoi joskus, että hyvä elokuva on sellainen joka jää jälkeenpäin mieleen kummittelemaan, ja kun on Dreyerin Jeanne d’Arcin kerran nähnyt, niin kenen mieleen eivät Renée Falconettin kasvot jäisi? Jospa siis omistaisimme elokuvan tällä kertaa Falconettin muistolle.  /Timo Miettinen

Jeanne d’Arcin kärsimys (Ranska 1928), K12, 93 min. Ohjaus: Carl Th. Dreyer. Käsikirjoitus: Joseph Delteil ja Carl Th. Dreyer. Pääosissa: Renée Falconetti, Eugene Silvain, André Berley. Kuvaus: Rudolph Maté. Lavastus: Jean Hugo ja Hermann Warm. Puvustus: Valentine Hugo. Elokuvaa säestää Susanna Viljanmaa säveltämällään musiikilla.

Hämeen linnan Kirkkosali (3. kerros) la 26.10. klo 14.15–16.00. Liput (15 €) Kino Tavast ry:n verkkokaupasta tai ovelta käteisellä näytöspäivänä 14.00–14.15.

Passion_J_Arc
Jeanne d’Arcin vai Renée Falconettin tuskaa? Kuva: NonStop Entertainment

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s