Cherbourgin sateenvarjot – unohtumaton mestariteos rakkaudesta ja unohduksesta

on

 

Elokuvamusikaalien suuri vuosikymmen oli 1960-luku, jolloin niitä rahoitettiin laveasti ja työhön valjastettiin lahjakkaat ohjaajat, käsikirjoittajat ja näyttelijät, varsinkin USA:ssa. Tuolloin ylistetyistä musikaaleista harva on kuitenkaan kestänyt aikaa.

Toisin on Jacques Demy´n Cherbourgin sateenvarjojen laita. Elokuva on merkillinen, uniikki taideteos, jonka erityislaatu huomattiin jo valmistumisvuonnaan: se sai 1964 Cannes´n Kultaisen palmun. Elokuvan maine ja katsottavuus on vain kasvanut vuosikymmenten myötä.

Elokuvassa on vaikutteita sekä suurista Hollywood-klassikoista että ranskalaisesta uudesta aallosta, mutta se kulkee kaikessa omia teitään. Musikaalin sijasta kyse on pikemmin pienimuotoisesta ”kuvaoopperasta”, jota kannattelee Michel Legrandin rapsodinen, jazzahtava musiikki. Tarina on yksinkertainen ja repliikit on kauttaaltaan laulettu (resitoitu); ratkaisun voi ymmärtää viittauksena elämään suurena oopperanäyttämönä. Toisin kuin ajan eskapistisissa musikaaleissa, joissa rakkaus odottaa lopussa ja joiden kohdalla tuskin voi puhua tunteiden vivahteikkuudesta, Demy ei epäröi aloittaa nuoresta rakkaudesta ja todella kuvata rakastavaisten tunteita – elokuvan historiassa tämä on suorastaan harvinaista.

Rakkaus on elokuvissa monin tavoin vääristynyt ja väärinkäytettykin teema, mutta Demy´llä uuden aallon realismi sitoo aiheen uskottavasti todellisuuteen. Myös miljöö, Cherbourgin kaupunki on aito verrattuna amerikkalaismusikaalien kulisseihin, vaikka kaupungin tilat maalataankin esiin oudon voimakkain värein. Demy käyttää musikaalien ja pop-taiteen unenomaista värikylläisyyttä omalla tavallaan, sävyttämään henkilöiden tunnetiloja ja mielialoja. Hän luo näin visuaalisesti vahvan, surumielisen kuvan ensirakkauden palosta, sen riipaisevasta haavoittuvuudesta ja väistämättömistä muutoksista.

Demy ei moralisoi eikä romantisoi. Hän jättää paljon myös katsojan varaan. Epätavallinen loppuratkaisu lumisateisena talvi-iltana huoltoasemalla jää monimieliseksi eritoten Legrandin salaperäisen musiikin tehostaessa sen ambivalenssia – onko kysymys kyynisestä näkökulmasta päähenkilöiden tavatessa eron jälkeen? Vai viittaako Demy siihen, että kätkössä ex-rakastavaisten järkiratkaisujen ja muodollisen käytöksen alla kytee yhä sama puhdas, suuri tunne, joka unohtumattomalla tavalla kerran liitti rakastavaiset yhteen? Loppu näyttää suuren kuvan, kuolemanvakavien tunteiden todellisen mittakaavan ja elämän lohdullisen jatkumisen – unohduksen väistämättömyyden. (AJ)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s